LUONOSTA ON MONHEEN LÄHTÖÖN

Luonto on aina ollu mulle kaikela laila lähheinen. Sieltä on saanu noutaa inspiraatiota ja kaikkea mahollista värkättävvää, ja sinne on aina voinu mennä rauhottumhaan. Vähän niinkö olis täyestä laarista hakenu. Sielä on saanu kuunela lintuja ja hiljasuutta ja laihneitten liplatusta ja kuula, ko tuuli ulvoo ja aallot pauhaava. Ja nähä ko mettä kasvaa ja kukat kukkiva ja hillat kypsyvä. – Tässä mie koitan sanoila ja kuvila kertoa, mitä kaikkea molen luonosta löytäny ja ittekki aikhaan saanu.

Sillon ko molin vielä opettaja, mie hain luonosta kaikkea, ko kunnala ei ollu rahhaa ostaa kaupasta. Lokkasin käpyjä ja lehtiä, kiviä ja sorraa, naavaa ja kaarnaa, pajuja ja kukkia, ja otin mie kuviaki. Läpit sitte tykkäsit tehä niistä kaikkea mahollista. Paljo siinä hääty kyllä miettiä ja vääntää, mutta läpikki olit viissaita ja hoksasit kaikkea ittekki.Yhessä mietimä, mitä mistäki sais aikhaan ja saattas tehä. Voipi kyllä rohki sanoa, että met tehimä maa- ja mettätaietta. Värjäsimmä luntaki ja jääytimmä maito-törpöissä vettä ja sitte tehimä siittä vaikka minkä näköstä.

Kerran met tehimä kivistä peikkoja: laitoima niile naavasta ja sammalheesta tukan päähän ja maalasimma naamakki. Panima sitte näytile koulun pihale. Ja annappa olla, aamula ko tulima kouhluun, näimä heti, että peikot olitki käyhneet parturissa. – Poron ryökälheet olit tulheet yölä ja syöhneet joka karvan makheissiin suihin.

Kevhäälä met sitte tehimä kivistä sorsia, paitti pojat, net halusit tehhä korppioonia. Ja kaarnan ja tuohen kappalheista tehimä purjevenheitä ja uitima niitä lammikoissa.

Pajusta on kans hyä värkätä yhtä ja toista. Oppilhaitten kans met tehimä jouluksi enkeliä ja valojen piäkheeksi tötteröitä, ja kaloja ja aluslautasia ja tonttutauluja, ja vaikka mitä. Savestaki molen vääntäny lintuja ja siiliä, vaasia ja kippoja… Niinkö näkkyy, luonosta löytyvästä voipi värkätä mitä vain eikä juuri tartte rahhaakhaan.

Luonon rauhasta ja hiljasuuesta molen tykäny aina. Ja vuenajat, son aivan oma lukunsa. Niistä on aina saanu uutta virtaa uutta kohen. Kevät on tuonu päivän takasi ja hiihtolaut, kesä lämpimät kelit ja vähän lommaa, ja räkän ja kaikki ulkohommat. Syksylä maistuva marjat ja ruska pannee liikheele (ja jotku laukkomhaan), talvela häätyy selvitä lumen ja pakkasen ja kaamoksen kans. Ja koko ympyrä taas uuesthaan, vuesta toisseen.

Mie kyllä tykkään kulkea luonossa, tehä runoja ja maalatakki, mitä vain milloinki haluttaa. Koululäppinä mie luin kukista ja opin ulkoa niitten latinalaisia nimiä ja heimoja. Nyt eläkheelä molen sitte kiikaroinu lintuja. Toissa vuona jäi neljää vaile sata lajia, vähän kyllä harmitti. Ja kuva-aihheita, niitä ulkona piisaa, niin paljo, ko vain kerkiää kuvia ottamhaan. Siittä vain sitte, nykki on kevät niin hyälä mallila jo.